sammacco

Allah, Jumala, Buddha, Manitou ja monet muut jumalhahmot ovat varmaan tuijotelleet ihmeissään/huolissaan menoa meidän kotiportailla ja patiolla. Milloin on päsmärinä sakemanni milloin serbi tai suomalainen, briteistä, etiopialaisista ja venäläisistä puhumattakaan. Siis on siinä istuttu ja kuunneltu ihme kokemuksia maailmalta ja sen reunalta. Briteistä herra nimeltä Larry on elämästä nauttiva ja äärimmäisen iloinen ja avoin hahmo, hienolla aidolla brittiläisellä huumorintajulla varustettu kunnon lontoolaispaskiainen. Ei mitenkään pahaa tarkoittava tuo termi, vaan ihan osuva kuvaus perusjuntista joka nauraa kaikille ja kaikelle, myös itselleen. Mies on puolivälissä kuudettakymppiä ja vuosia vuosia maailmaa kiertäneenä ja paljon nähneenä on suunnattoman hauska ja hyvä tiedon lähde mitä kummallisimmissa asioissa. Ainoa asia mistä voin avoimesti sanoa olevani Larrylle kateellinen on se että mies on nähnyt alkuperäisen Lynyrd Skynrdin toistakymmentä kertaa muinaisella seitkyt-luvulla. Melkein kaikissa muissa mahdollisissa kateutta aiheuttavissa asioissa meillä on vielä mahdollisuus yrittää matkia herraa jos siltä tuntuu. Tuo Lynäri-homma on mahdoton enää hoitaa kotiin yhdestä tietystä syystä, lentokoneet ja rokkenrolli ovat vaarallisempi yhdistelmä kuin autot, naiset ja peruutuspeili!

Sitten on tietysti vuokraemäntämme Anita. Tuo wanhan ajan saksalainen kolonialisti, joka jo nuorella iällä muutti miehensä kanssa afrikkaan ja vietti siellä herra tietää kuinka monta vuosikymmeniä, elellen enempi vähempi “parempaa” elämää – yleensä enempi ko vähempi. En millään muista kaikkia maita missä Rouva on kertonut asuneensa, mutta kyllä niitä aika monta on. Ja hurja määrä tarinoita tietty tarttunut takkiin, on haettu hevosia Haile Selassien tallista, paettu sisällissotaa tai muuten vain kuljettu pitkin poikin, unohtamatta että on Rouva kuljettanut avustustarvikkeita ihmispoloille ja ollut valmistamassa vaatteita ym. niitä tarvitseville. Miehestään tuo wanha sakalaisnainen puhuu yllättävän vähän, mahdollisesti siksi että mies sattui kasvamaan mieheksi armottoman kansallis-sosialistisessa saksassa ja oli tietty ohjattu natsitoimintaan niinku käytännössä kaikki miehet niihin aikoihin kyseisessä maassa. Sieltä nuo kaksi sitten “pakenivat” heti toisen maailmansodan jälkeen läntiseen afrikkaan ja perustivat jonkinmoisen hevostilan. Oli sitä ilmeisesti rahaa kerinny kertyä kun moisen onnistuivat laittamaan pystyyn. Mutta kaiken kaikkiaan Rouva on yrittänyt ilmeisesti elää niinkuin hyvän ihmisen odotetaan elävän, onhan tuo nyt jo 80-vuotias nainen vieläkin varsin avoin ja ystävällinen otus.

Marko on serbiasta jo ennen Jugoslavian hajoamista ja sotia maailmalle lähtenyt juippi, iältään reilut 40. Mies on kulkenut sen seitsemän meren halki ja poikki ja takasin koska sattu työskentelemään perämiehenä eri laivoilla nuoresta pitäen. Marko muutti jossain helvetin melskeen keskellä jopa hetkeksi takaisin Serbiaan, mutta poistui paikalta ilmeisen pian. Jossain päin hihaan tarttui tuleva vaimonsa ja yhteinen polku johti etelä-espanjaan ja Marbellaan missä herra Marko kertoo toimineensa kiinteistöbisneksessä ja tehneensä paljon rahaa. Elivät kuin paremmatkin, rahaa oli, autoja oli, olipa jopa kaksi taloakin. Toiseen muuttivat vaimon siskojen, isän, tätien ym kanssa, toisen jäädessä tyhjäksi (?). Korkealta on helppo pudota, ja niinhän siinäki kävi että alas tipahti myös ystävämme Marko. Ensin hävis rahat, sitten talot ja viimein myös vaimo. Nyt mies asuu siis nykyään Anitan taiteenteko-studiossa ja hoitaa koko tilan asiat, maalaa, rakentaa aidat, leikkaa nurtsit ym. Mies on ilmeisen älykäs ja halukas oppimaan uutta, siis ihan mitä vaan uutta. Tyyppi on opetellu golfaamaan netin avulla ja nyttemmin mies on myös kelpo Opel-mekaanikko, kiitos netin ja myös Samin, joka antoi ensimmäiset neuvot auton ihmeellisestä mekaniikasta. Sitten Marko on, monipuolisuutensa krunuksi, loistava vittuilija. Sehän herättää kunnioitusta ihan kaikissa ihmisissä kansllisuudesta riippumatta, myös minussa.

Neljäntenä mainitsen ouodon yhteisömme viimeisimmän tulokkaan, miehen etiopiasta, Kasaien, kuusikymppisen oudon miehen. Siis nimi on Kasaie, mies on äärettömän ylpeä omista juuristaan ja etiopialaisuudestaan. Jos kyseistä herraa on uskominen niin etiopialaiset ovat keksineet ja tuoneet maailman tietoisuuteen melkein kaikki merkittävät asiat kuten kirjoitustaito ja kahvi. Kasaie on kaikesta huolimatta ihan hyvä tyyppi, loistava tarinankertoja (lie afrikkalaisten ominaisuus) ja todellinen ihmeellisten sattumusten mies. Vai mitä sanotte siihen että mies joka ei tiedä reggae-musiikista mitään, sattuu tapaamaan BOB MARLEYN ja kantaa kyseisestä tapahtumasta vieläkin valokuvaa mukanaan. Tyyppi ajautui tuohon kokemukseen tapaamalla ensin Jamaican rastafarien päällikön, kun kyseinen ukko oli viettänyt kolme kuukautta etiopiassa etsien kuninkaan palatsia, sitä löytämättä (eivät kirjoitustaidon keksimisestä huolimatta saa kirjoitettua osotteita teiden varsille nuo veikeät etiopialaiset TVH:n työläiset). Kasaie ystävällisesti opastaa Mr.Rastafarin palatsin ovelle jossa törmäävät sattumalta – eivät Charles De Gaullen vaariin, vaan – Haile Selassien tyttäreen joka on Mr.Rastafarin vanha tuttu. Kasaie kotiin ja loput palatsiin. Myöhemmin Mr.Rastafari etsii Kasien käsiinsä ja pyytää tätä kuljettamaan itseään ja BOB MARLEYta pitkin etiopiaa. No Kasaie kysymään että “kuka on Bob Marley”. Ei SAATANA!!!! Kaikesta huolimatta tapaaminen toteutuu ja seikkailu jatkuu.

Näitä hahmoja on osunu kohdalle jo jonkin verran ja uusia törmäyksiä sattuu näköjään joka viikko. Mukaan mahtuu myös aivan älyttömiä tapauksia, osasta on pakko toistaiseksi vaieta herjaussyytteiden pelossa mutta tartun niihinkin jossain vaiheessa koska olenhan käsittämättömän upean ulkonäköni lisäksi todella rohkea ja loistava sanataituri joka osaa väistää suurimmatkin kuopat ja ansat. Juuuu…… tai sitte en.

Sieltä se kylmän ja märän kiven alta yhtenä vähemmän kauniina aamuna ryömi Samiki esiin, kohdatakseen kylmän ja kostean etelä-espanjalaisen aamun. Mitä helvettiä, missä aurinko, missä torvisoittokunta, missä flamenkojoukot, mitä v**tua, eikö tämä olekkaan silkkaa juhlaa ja lämpöä? Kyllä Mr. Murphy löi taas Sami-pojan polvilleen järjestämällä KYLMIMMÄT ilmat vuosikymmeniin tänne “aurinkorannikolle” – älä poika luule että saisit notkahtaa helppoon saatikka sitte hauskaan elämään, ehei, kyllä sinut polvillaan pidetään… Tosiaan, tilastoja ja ihmisten muisteja (jotka ovat kyllä hyvin lyhytkestoisia) selaamalla totesimme tulleemme etelän lämpöön jota ei vaan satu olemaan just nyt. No kyynel. Jos herrasväellä siellä pohjoisessa ei ole käsitystä täkäläisen rakennuskulttuurin perinteistä, voin valaista teitä parissä tärkeäksi havaitsemassani kohdassa mitä pikaisimmin. Eli: täällä “lämmössä” ei tunneta käsitettä varaava lämmönlähde (lue:takka/uuni) vaan takassa – joka meillä sijaitsee ulkoseinällä – yksinkertaisesti poltetaan todella hitaasti palavaa puuta läpi yön. Puu on yleensä joko oliivipuun juurakkoa tai eukalyptuspuusta tekastuja halkoja. Molemmat ovat järjettömän kovaa ja raskasta tavaraa, motti painaa tuommoset 500kg joka on yli tuplat kotimaan kalikkaan verrattuna. Ja tuo paino kompensoidaan tietty helvetillisellä hinnalla (80€/m3).  No, se puu siis palaa todella hitaasti mistä johtuen siitä ei oikein irtoa sellaista miellyttävää hehkua mihin härmän poika on tottunu, eikä tietenkään takassa ole mitään peltiä minkä voi sulkea ku on ne puut polttanu vaan sitte se lämmin ilma alkaa pikku hiljaa poistua savupiipun kautta haikaroille (täällä ei ole harakoita). Herraisä näitten kanssa. Välillä ihmettelen syvästi että miksi ylipäänsä poltamme takassa nuita helvetinhintaisia klapeja. Ehkä se on sitä hetken huumaa, ehe.

Kaikesta huolimatta Sami pääsi viimein suunnistamaan työpaikalle, itse asiassa ilman mitään suurempia ongelmia. Soittelin Pekkarisen A:lle että missäs se toimitus sijaitsee ja mies antoi asialliset ohjeet joiden avulla päästiin perille. Olin tietty ottanut perheen mukaan kaupunkiin ja käytyämme työpaikallani ja saatuamme tiedon että Herra P. ei ole vielä paikalla totesin että: “mepä pyöritään tässä nurkilla ja tulen sitte tuohon alakerran kahvilaan”.

Ei siinä, lähettiin ihmettelemään Fuengirolan kylää. Kylä ei ole mikään tajuton metropoli vaan pikemminkin kaunis, yllättävän lämminhenkinen ja ahdas. Yllättävän lämminhenkinen siksi että koko tämä paska on mudostunut vain ja ainoastaan rikkaiden pohjoisesta tulleiden siirtolaisten ja nyttemmin turistien tarpeita täyttämään. Ahdas siksi että kadut saattavat olla paikoin jopa kolme (3) metriä kapeita. Tämmösissä olosuhteissa Lapin pojan suuntavaisto on ollu koetuksella pariinkin otteeseen, ei ymmärrä pieni aivo miksi silmä ei näe kauemmas kun viisitoista metriä, eikä sitä miksi ei silmä tavoita pohjantähteä, oi voi, revontulista puhumattakaan. Nyt tietty joku hiivatin valopää kerskuu hoksaamiskyvyillään että “miten se tuoki tollo revontulet sekottaa suuntavaistoon”. No voin palauttaa sinut maan pinnalle toteamalla tylysti että ne revontulet asettuu noin ikäänkuin pohjois-etelä suuntaan, ihan vaan maan magneettikentistä johtuen. Bua Ha Ha Haa!!! Ime sitä välkky!!!

Oli tuo sitte totta tai ei, jossain vaiheessa kerroin rakkaalle perheelleni meneväni kurkistamaan josko Herra P. olisi ilmestynyt alakerran kahvilaan. Jo ulkopuolelta näin kyseisen herran istumassa pöydän ääressä, pitkän hoikan herrasmiehen näköisen miehen kanssa. Astuin sisää kahvilaan ja saman tien herrat käänsivät katseensa minuun ja tuijottivat odottavina. Meikä tolvaa kohti pöytää ku kevätporo ja pysähtyy tuijottamaan. Varmaan näytin ihan järjettömän fiksulta siinä seistessäni, vieläki naama siivoamatta ja tukka kampaamatta. Toisaalta, niinku olen aina sanonut, pohjalta ei ole kuin yksi tie, ja se on ylöspäin… nyttemmin asiaa mietittyäni olen tullut tulokseen että on sieltä muuten toinenkin tie, se menee sitä pohjaa pitkin… mutta siinä minä seistä tollotin herrojen edessä, hattu päässä, ei kourassa, häpeilemättä kuin vain Sami voi, jotenkin ylpeänä tähänastisesta suorituksesta Rostockista Fuengirolaan päätyen juuri tähän pisteeseen. Perkele me tehtiin se!!!

Esiteltiin siinä sitten itsemme, minä, Herra P. ja Hoikka Herra. Totesimme tulevamme mainiosti juttuun jonka jälkeen Herra P. sanoi että “ota nyt iisisti muutama päivä ja asettukaa aloillenne”. Aika pian loppulauma ilmestyi paikalle ja siinä sitten tervehtivät toisiaan kaikki – paitti mie joka tilanteen ainoana tunsin jo kaikki paikalla olijat.

Sovittuamme että palaan kuvioihin seuraavana maanantaina poistuimme armaan laumani kanssa paikalta ja hihkuin intoa täynnä ihan vain hihkumisen ilosta.

Ja siitä se sitte lähti, Samin mystinen “ura” etelä-espanjassa ilmestyvässä lehdessä. Tuo näyttää kirjoittajan omaan silmään vieläki aivan järjettömältä jutulta, luulen että en siihen ihan äkkiä totu. “Uran” alku oli huima, viimein koitti tuo mystinen SEURAAVA maanantai jolloin Samin oli määrä mennä töihin. Täytyy sanoa että ei muuten taaskaan jännittäny yhtään, onkokhan se joku brittiläinen geenivirhe? Kilistelin työpaikan ovea ja pääsin viimein myös sisään. Ihme tuijotusta, kuka sie olet, oliko sulla tapaaminen?? Meni oikeasti puoleen päivään asti ennen kuin kaikki paikalla olijat tajusivat että minä olen tullut tänne tekemään töitä. Viva Suomen Länsirannikko!!!

Turattiin siinä jotain pientä ja siinä vaiheessa kun näytti että ei ole hommia, ilmoitin että minut saa puhelimella kiinni, häivyin kotiin, perille päästyäni avasin oluen ja huokasin, eka päivä takana, melkein kolme tuntia.

Se ensimmäinen työviikko oli enempi tutustumista ja diipa daapaa ku mitään työtä. Mutta sitte iskettiin Samille koe. Mene ja kuvaa Suomen ja Korean välinen futismatsi, niin ja kirjota siitä juttu. Meikä on ihan että okei, nou problem, samalla kuitenki täräyttäen jonkinasteisen kuivahiivapaskan housuun. Eiku eteenpäin sano mummo ku kissalla hiihti, vai miten se oli.

Koitti se ottelupäivä. Meikä ajelee Malagaan ja osuu oikealle stdionille ihan eka kerralla, kiitos USA:n avaruushallinto NASA ja -puolustusvoimat ja GPS-signaali. Ei mitään, ilma on todella hieno, tapaan muutaman hyväntuulisen Suomalaisen, yhden Korealaisen ja monta pahantuulista Espanjalaista vartijaa. Siis nuo muut ei ollu vartijoita paitti Epsaniaalit. Aikani tarkkailtuani huomaan että median edustajat pääsevät sisään takaportista joka on vahvasti miehitetty paikallisilla vartijoilla. Kävelen itsevarmana portille ja huudan vartijanplantulle että “Hola! Tuuppa tänne Flamingo”, vartija tulee kaltereitten toiselle puolelle ja yrittää olla tyly mutta epäonnistuu pahasti, miehellä on pullanaama ja kaksoisleuka, ei voi olla vaikea homma. Englantia ja espanjaa sopivasti blandaten saan tyypin ymmärtämään että edustan lehteä. Tietysti tyyppi kysyy missä media-korttini on, johon vastaan että se jäi toimitukseen (ei mulla mitään semmosta ole) mutta nyt ei ole aikaa lähteä hakemaan, Jari Litmanen tulee kohta kentälle, pitäis jo päästä sisälle. Tyyppi pyytää paikalle kaverin ja hetken nuita kahta jututettuani pääsen VAIN median edustajille tarkoitetulle alueelle aivan kentän reunalle. Ei tainnu olla kovin suurta terroriteon uhkaa tässä ottelussa.

Pelin alkaessa kuljen kentän sivulla ja räpsin kuvia, sitten noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua luokseni tulee Korealainen toimitsija ja kysyy olenko lehdistöä. Mie tietty että joo, jonka jälkeen Mr.Korea sanoo että tämä alue on kielletty lehdistöltä, teidän pitäisi olla tuolla kentän päässä muiden kuvaajien kanssa. No mikäs siinä, johan mie kerkesin ottaa melkein sata kuvaa täältä sivulta (ainoana koko matsissa kyseisellä tontilla), kyllä se pitää toinenki kulma saaha kuviin. Tästä episodista johtuen kaikki muut kuvaajat tuntuivat olevan “hieman” käärmeissään minulle, mutta sehän lienee heidän ongelmansa, ei minun. Osa tyypeistä oli oikeasti tosi pro-asenteella paikalla, tuoden mukanaan laitteet kuvien muokkaukseen ym. ja sitte joku pohjosen pösilö tulee ja valtaa paarhaan kuvauspaikan ihan vaan itelleen. Heh. Näin jälkeenpäin on naurattanu kyllä tuo ajatus, mutta ei se siellä paikan päällä tullu edes mieleen.

Homma hoidettiin loppuun asti ja sainpa vielä Litmasen kuviin yksien kavereitten kans jotka tapasin siinä pelin jälkeen, ei tuo suostunu kommentoimaan mutta muuten vaikutti asialliselta kollilta, hirmu piinatun näkönen se kyllä on. Enkä mie tienny että hymyileekö se vai haluaako se pelotella lapsia vai mikä se ilme oli, hui! Joka tapauksessa juttu tuli kirjotettua ja se julkastiin kuvineen kaikkineen, mikä tuntuu TOSI kummalta koska eihän nuo tuolla lehdessä voineet tietää mitään minun kirjotustyylistä tms. Siellä se oli sitte lehessä se juttu, ja kun sen sieltä luki niin jotenki se ei ollu minun, vaikka se oli vain minun tekemä. Hieno fiiilis siitä tuli, ei voi muuta sanoa.

Tänään tuntu tältä, ei niin nopea olo. Jatkuu taas uudessa ajassa.

Asetuttiin siis aivan sairaan muikeaan tönöön lähelle Mijaksen kylää, joka sijaitsee  reilun viiden kilsan päässä Fuengirolasta. Ja parasta on se että töihin meno on silkkaa alamäkeä (sopii kirjoittajan elämään kuin nyrkki per… siis silmään), se tekee “aamuista” hieman helpompia. “Aamuista” siksi, että ensimmäinen työpaikalle ilmestymisohje oli, lehden toimittajaa Maijaa lainatakseni: “tulen sitte kaheltatoista aamulla töihin niin katotaan sitte”. Niinku Lynyrd Skynyrdin laulussa sanotaan – My Kinda Country. Si! Ei tätä voi olla rakastamatta, voitte kysyä vaikka rakkaalta vaimoltani joka vahvistaa Samin luonteen sopivan tänne.

Mutta otetaas hieman takasinpäin. Löysimme tämän torpan ihan ilmiömäisellä tuurilla. Meillä siis oli mielikuva OIKEASTA espanjalaisesta talosta ilman ihme hipo-hipo varusteita ja olimme jättäneet lapset hostelliin luiruilemaan että voisimme Mixun (vaimoni) kanssa kunnolla ajella ja katsella tienoita ja taloja. Ajeltiin Mijas Costan suuntaan (n.10 km Fuengirolasta länteen) mutta yllättäen siellä ei osunu silmään mitään huikaisevaa, pari kerrostalohuoneistoa ja jotain vastaavan tapaista. Siitä sitte takasin päin ja kylttejä seuraamalla kohti Mijasta. Ylös ajaessamme Mixun silmään osu kyltti “Mijas Real Estate”, jonka rouva kiekas ääneen ja paikka oli rekisteröity erehtymättömään karttapallooni jota myös pääksi kutsutaan. Käytiin kääntymässä kylällä ja kurvattiin takasin… Saatto muuten olla että se kyltti oli havaittu jo aiemmalla kerralla ku lapsetki olivat kyydissä…. No, ihan kummin vaan, nyt kruisailtiin jotain kautta kyseisen firman pihalle ja astuttiin sisään. Kaksi ilmielävää brittiä pienten pöytiensä takana puvut päällä – tämähän on kuin suoraan Monty Pythonin sketseistä. Mulle tuli mieleen “Ministry of silly walking” sketsi ja vähä hymyilytti, enimmäkseen sisäänpäin. Ensimmäiseksi briteistä lyhyempi silmät kirkkaina kyselemään että mitähän herrasväelle saisi olla. Hiivatin tollo, sais hakeutua optikolle, meikäläiset tehny matkaa toista viikkoa juurikaan siistiytymättä ja meikäläinen ku ei kauhean yhteiskuntakelposelta näytä muutenkaan niin VIELÄ herrasväeksi luulee ja kuvittelee että meillä on rahaa. Mukava tietää että on vielä minuaki huonompia ihmistuntijoita, eh eh. Äkkiä pudotettiin Mr. Lyhyt Britti maanpinnalle sanomalla että tarvitaan talo vuokralle. Mr. Lyhyt Britti osoittaa pidempää brittiä ja sanoo: “John will take care of you”. Käännyttin Johnin puoleen. John vaikuttaa asialliselta ja on viiden sekunnin jälkeen tietävinään mitä me haluamme. Selaa asuntoluetteloa firman sivuilta välillä mutisten jotain sellaista kuin: “No, this is too small” tai “No dogs” tai jotain muuta tuon tyyppistä. En tiedä onko se joku geenivirhe briteissä vai mikä, mutta eikö tuo mies pysty tekemään työtään ihan vaan hiljaa, tarviiko sen mutista koko ajan. Mielessäni huudan: “HILJAA JOHN”. Epätoivo hiipii mieleen, ei tästä tule mitään, ei me mitään saada, kunnes…. “I think I found something that will suit you, but I will have to make a phone call first”. Sitte John soittaa, mie ja Mixu istutaan hiljaa jännittyneinä paikoillamme. John puhuu, lopettaa puhelun ja sanoo että voimme lähteä katsomaan taloa. Autoon ja Johnin perässä hillittömiä mutkateitä kurvaillen, jyrkänteen reunoja vältellen kohti kotiehdokasta. Perillä. Voi hyvä helvetti miten kaunis ja maanläheinen paikka, sielut myyty!!! Pihalla tapaamme omistajan, kasikymppisen saksalaisrouvan ja reilun nelikymppisen miehen joka pitää paikkaa kunnossa. Tulemme juttuun ihan mukavasti ja viimein poistumme paikalta toivoen että homma hoituisi kotiin.

John lupaa soittaa meille kun talon omistaja on puhunut lastensa kanssa ja kertonut päätöksensä Johnille. Me odotellaan, ja odotellaan. Nyt jo alkaa hermostuttaa että jos me ei saadakkaan sitä. Odotellaan taas. Viimein menetän hermoni ja lähetän Johnille viestin ja huomaan kauhukseni että eihän sillä hiivatin britillä ole edes puhelin päällä ku ei viestit mene perille. Onkohan seki brittien oma geenivirhe, ei osata laittaa kännykkää päälle? Odotellaan vielä tunti, sitte minun on pakko soittaa – ei perhana, se pirun britti ei ole vieläkään saanu luuria startattua, mutta onneksi siellä on vastaaja jota luvalla sanoen en usko brittien olevan kykeneviä käyttämään geenivirheistään johtuen, mutta jätän siitä huolimatta viestin, ajatellen että joutuukohan nuo piruparat ostamaan joka kerta uuden kännykän ko vanha syystä tai toisesta sammuu?!?!? Jumalille kiitos, olen väärässä ja viimein John soittaa, kertoo vielä odottavansa lopullista päätöstä jonka ennakoi olevan meille mieluinen. Ja tuonko sitte pitäis helpottaa jännitystä. Meikä on varma että mahahaavani on jo edenny niin pitkälle että seuraava hoitomuoto on kaksi metriä multaa naaman päälle. En muista tuliko tieto asunnon saamisesta samana iltana vai joskus seuraavana aamuna, mutta tärkeintä on että tieto tuli.

Seuraavana aamupäivänä siivottuamme hostellin huoneiston lähdimme koko lauman voimin kohti uutta kotiamme vuoren rinteellä. Lapset innoissaan siitä että viimein saisivat oikeasti asettua aloilleen ja kauhuissaan siitä että ajaisin auton kalliolta alas, me aikuiset innoissamme talosta ja ympäristöstä. Wu Huu!!!!

Perillä. Raahaamme itsemme, lapset ja koirat patiolle Johnin mennessä sisään saksalaisrouva-Anitan kanssa hoitamaan pulinat ym. Mixun kanssa seurasimme kuinka Anita oli selvästi järkyttynyt koiriemme koosta vaikka nehän ovat ihan vaan tuommosia pieniä keskikokoisa elukoita (siis oikeasti, painoa n20 kg ja sillai). Emännällä itsellään on pahatapainen sekarotunen koira, painoa puolet meidän koiriemme painoista, ja se on ilmeisesti ainoa sopiva koirakoko. Mutta tuleehan se John sieltä lopulta ulos, hymyilee hieman voitonriemuisesti, perässään Anita ja Markoksi ristitty talon/tilanhoitaja. Marko on muuten serbiasta. Maailmaa kiertänyt ja paljon nähnyt entinen merimies, joka paljastuu todella mukavaksi ja avuliaaksi ja sympaattiseksi mieheksi josta hyvin pian tulee meille oikea kaveri. Myöhemmin paljastuu myös se, että Marko oli pääsyyllinen siihen että Anita vuokrasi talon meille, mies ilmeisesti näkee ihmisten sieluihin kohtuullisen helposti. He siis tulevat ulos ja John ilmoittaa homman olevan hoidossa. JESS!

Kamat sisään ja sitä rataa. Jumalauta, viimeinki saadaan ottaa tuo jumalaton suksiboksi auton katolta pois, viimeinki saadaan purkaa kaikki kamat, viimeinki saadaan likaset pyykit pois muovipusseista, viimeinki saadaan asettua. Jos olisin uskovainen niin kiitäisin Jumalaa, mutta koska en ole, kiitän jumalia, henkiä, karmaa, iskää, Maisaa,  Mixua ja Johnia. Kiitos.

Siihen se meän lauma asettu, vuoren rinteelle etelä-espanjaan, lähelle Mijaksen kylää, pihalle josta näkee afrikkaan asti. Ei olis ihan äkkiä luullu näin käyvän, vaan kävipäs kuitenkin. Hä hää, jäätykää perkeleet siellä POHJOIS-Korea… karjalassa, me ei jäädytä täällä ETELÄ-Espanjassa!

Kuvaa ja lisätarinaa taas jossain hetkessä. Aamen ja Adidas.

Jimi, Mixu, Leevi ja Saga jyrkänteen reunalla ihmettelemässä lehmää (ei kuvassa).

No niin, vihdoin sain blogin aukastua ja nyt laitetaan ilmoille ensimmäiset rivit. Toivon syvästi että tämä homma toimii.

Espanjassa ollaan oltu nyt reilu viikko. Matka tänne kesti myös reilun viikon, ja hämmentävää kyllä – reissattuamme koko perheen voimin (kaksi aikuista, kolme lasta ja kaksi koiraa) läpi saksan, belgian, palan hollantia, ranskan ja espanjan tein päätöksen että en ikinä enää lennä mihinkään. Tämä johtuu tasan siitä että matka oli kertakaikkisen järisyttävä kokemus jota en vaihtaisi mihinkään, ja jota en unohda koskaan milloinkaan enkä ikinä.

Jos määränpää olis yhtää paskempi kun mitä nyt sattuu olemaan, olisi voinut käydä niin että itse matka on tärkeämpi kuin määränpää. Mutta valitettavasti tämä etelä-espanja on upeaa seutua ja ihmiset pääosin letkeitä ja kiireettömiä, mikä sopii minulle, nam. Lisäksi työkaverit täällä Uusi-Fuengirola lehdessä vaikuttavat tosi mukavilta ja avuliailta tämmöselle pystymettästä repästylle kuvaajanplantulle. Eikä asiaa huononna yhtään se että punaviini on tosi halpaa ja olutkin melkein ilmaista. Tästä ei sitten pidä vetää johtopäätöstä että Sami on tullu tänne juomaan punkkua ja kaljaa, ei, vaan onhan se hienoa että köyhäkin pääsee kerran elämässään oikeasti nauttimaan viintä ruualla ja jopa vertailemaan eri viinejä (meillä ku on aina osattu arvostaa hienoja makuelämyksiä), ja se kalja nyt vaan on aina hyvää ja kuumalla ilmalla vieläki parempaa – toinen nam!

MATKASTA:

Kotoa lähdimme joulukuun viimeisenä päivänä ja illalla saavuimme Helsingin Vuosaaren satamaan jossa hurautimme laivan uumeniin, raahasimme tavarat hyttiin – joka oli ahtaampi kuin koirankoppi – ja painuimme pötkölleen. Laivamatka oli se reissun vaivattomin, tylsin ja unohdettavin osa. Istu ja odota, kuseta koiria minimaalisella hiekkalaatikolla ja varo liukastumasta jäisellä kannella niihin koiran kusiin, kun ei ne hurtat halunnu mennä siihen hiekkalaatikkon sen hajun takia. Sitten sisällä istutaan ja ihmetellään, koitetaan surffata netissä ja lapset menee pitkin laivaa syötyään liikaa sokeria. TODELLA tylsää…

Vihdoin Rostock, masentavan näköinen saksalainen satamakaupunki. Vauhdilla ulos paatista ja radalle. Kello oli juuri puoliyö kun pääsimme moottoritielle, ja tietysti samassa alkaa aivan oikea lumipyry, näkyvyys kahdenkymmenen metrin luokkaa ja etenemisnopeus kuudenkympin luokkaa. Tässä vaiheessa olin valmis yhtymään Seppo Rädyn arvioon tästä germaanien maasta, ei naurattanut. Tätä jatkui ensimmäiset kolme-neljä tuntia ja sitten vihdoin keli parani ja pääsimme etenemään toivottua nopeutta. Aika pian sen jälkeen ylitimme Hollannin rajan ja sitten Belgian puolelle (vai oliko se toisin päin) josta jatkoimme aina Pohjois-Ranskaan Saint Quentinin kaupunkiin asti. Ajomatkaa tuli ensimmäiselle siivulle 950km ja aikaa siihen meni 15 tuntia, johtuen alun lumituiskusta.

Siitä sitten hotellia etsimään ja löytyihän se kun vähän kyseltiin. Pieni hotelli kaupungin reunalta löytyi ja eiku kamat sisälle ja ravintolaa etsimään. Joo, löytyihän se ravintola mutta takasin ei meinattu löytää. Hetki harhailtiin GPS:sän antaessa ihme ohjeita ja sitten onnistuin saamaan hotellin respan kiinni ja hän ystävällisesti antoi meille OIKEAN osoitteen jonka jälkeen GPS neuvoi tien perille. Tähän asti olimme etsineet hotellin laskussa olevaa osoitetta.. hmm.

Seuraavana aamuna taas eteenpäin. Kohti Pariisia, tuota mystistä taiteen ja romantiikan kehtoa lähestyessämme automäärä moottoritiellä ylitti kaikki järjen rajat. Viimein autoja oli niin paljon että liikenne pysähtyi täysin. Viisi metriä eteen ja pysähdys, tätä jatkui parikymmentä kilometriä jonka jälkeen kyllästyin ja otin ulos liittymästä kohti kaupunkia. Nousimme Pariisin kaduille todella suuren katukirpputorin kohdalla, siis todella suuren. Myyjiä oli kilometrin pituudelta katujen varsilla jonka jälkeen saavuimme varsinaisen torin laidalle. Etsimme autolle parkkipaikan, jätimme koirat vahtiin ja poistuimme etsimän kahvilaa. Nautiskelimme ylihintaiset kahvimme ja sitten tulikin jo nälkä, joten ruokapaikka olisi nyt löydettävä. Niitä sitten olikin tarpeeksi. Valitsimme paikan nimeltään All Chicken ja Sami raivasi tiensä kohti tiskiä – kyseessä oli siis varsinainen mättöruokala jossa tarjoiltiin karibialaiseen ja amerikkalaiseen tapaan valmistettua kanaa, halvalla. 22é ja olin saanut tarpeeksi ruokaa koko pesueelle. Ja oli muuten hyvää!!!! Joo joo, tiedän että rikoimme kaikkia maailman ja universumin asettamia sääntöjä – mennä nyt Pariisiin ja syödä ulkomaalaista mättöruokaa – mutta tarkoitus oli saada vatsat täyteen eikä hipelöidä jotain pelottavaa ranskalaista “delikanssia”(onko se edes sana) ‘eau de humus-ravintoa.

Vatsat täynnä roskaruokaa jätimme Pariisin taaksemme. Lupaan että en enää milloinkaan valita ruuhkista kotimaassa, en milloinkaan. Seuraava kohteemme olikin sitten kaupunki nimeltä Blois. Kyseisestä kaupungista ei jäänyt mieleen oikein mitään, johtuen varmaan väsymyksestä ja pimeydestä, mutta hotelli löytyi. Tosin ajoimme ensin väärän hotellin pihaan josta sitten puhelimella ongittiin toinen saman ketjun hotelli esiin. Todella ystävällinen ja yllättäen hyvää englantia puhuva respaneiti järjesti meille huoneet ja pirun väsyneinä kömmimme nukkumaan, lapset kuulemma liian kuumaan huoneeseen ja aikuiset vastaavasti liian kylmään – voi perkele että kyllä paleliki, eikö nämä etelän ihmiset ole kuullu eristeistä tai lämmityksestä!

Sitten taas aamun perusasetukset ja menoksi, tällä kertaa kohti Toulousea , tai oikeammin Saint Gaudensia missä asustelee hahmo, Miika+perh., joka on ikään kuin serkkupuoleni. Saatiin mies puhelimen päähän ja todettiin että ei heille näin äkkiä voi mennä, ei ole petivehkeitä ym. Me vaimon kans oltiin että ei saatana ja sitte tuli tietoa että voidaan sittenkin mennä Miikan+perh. luo  ja me oltiin vaimon kanssa että Ou Jee! Ehdittiin siinä sitte joutua hukkaan vuoristoteille jotka veivät meitä ylös alas mutkien taakse ja takasin. Pimeää, märkää… Vihdoin löysimme moottoritielle kohti Toulousea ja sitä paineltiin vauhdilla koska kyllä taas alkoi autoilu sille päivälle riittää ja ruokakin saattais maistua. Miika oli meitä vastassa moottoritien loputtua ja seurailtiin miestä aina vaan kapeammille maalaisteille, kunnes viimein saavuimme herran omin käsin rakentamalle komealle ja isolle talolle. Siinä iltapalaksi herran ranskalaisen vaimon tekemää ruokaa ja kunnon punkkua – lapsille mehua . Mahat täynnä sänkyihin, Sami ja koirat kellariin ja loput yläkertaan. Uni maistui ja aamun valjettua vihdoin näimme minkälaiseen paikkaan olimme saapuneet. Pirun kaunista Etelä-Ranskan vuoristo-maaseutua. Kiitos kaunis Miikalle+perh.

Seuraavaksi olikin edessä Pyreneitten vuoriston ylitys. Tuo kokemus oli räjäyttää tämän pojan tajunnan, siis ei voi käsittää. Joka mäen ja mutkan jälkeen toinen toistan upeampia maisemia järjettömine rotkoineen ja vuoristojokineen, solan pohjalla olevine järvineen ja vinoine metsineen, valkoisia vuorenhuippuja unohtamatta. Mikä aistiärsykkeiden yliannostus.

Seuraavaksi olimmekin jo kohdemaassamme Espanjassa, jossa suunnistimme kohti Zaragozan kaupunkia. No kaupunki löytyi mutta ylläri: hotellit hukassa – niinkuin tähän mennessä joka kerta. Kysyvä ei tieltä eksy ja niinpä mekin löysimme järkevän hintaisen hotellin keskeltä kaupunkia. Huoneisto: Keittiö, olohuone, kylppäri ja kaksi makkaria 80é, ei paha. Kyseisessä paikassa tuli mieleen että mitä jos jäisimme tähän pariksi yöksi. Toipuminen olisi paikallaan monen päivän matkustuksen jälkeen, mutta sitten kuitenkin päätimme aamusta jatkaa matkaa. Täsä vaiheessa lapset hieman vastustelivat ajatusta mutta vaimoni kanssa jyräsimme päätöksen läpi antamalla lapsille vaihtoehdoksi kävelyretken perille Fuengirolaan.

Taas aamu: Lauma laittautuu autoon ja matkaan kohti seuraavaa espanjalaista kaupunkia. Suunnaksi Madrid – tai oikeammin sen kehätiet joilta suunnistetaan sitten kohti Jaenia. Matka taittuu joutuisasti kunnes siellä Madridin kehäteillä viereemme ajaa kuppanen Hyundai-merkkinen auto, autosta mies heiluttelee radiopuhelinta ja jotain lappua. Arvelin herroja poliiseiksi ja pyysin vaimoani pysäyttämään. No, eiku parkkiin, ovet lukkoon, kaikki arvokas piiloon ja ikkunaa avaan vain sen verran että pystyn keskustelemaan herran kanssa. “Poliisi” huutaa ja meluaa, minä näyttelen tyhmä – no comprende, no hablo espanjol. Äijä vaatii papereita väittäen olevansa huumepoliisi, joten näytän hänelle nuorimman poikamme passin. Pyydän herraa näyttämään virkamerkkinsä ainakin kolme kertaa mutta tyyppi vain vilauttaa sitä nopeasti. Ihme nuuhkintaa, sitten vaaditaan rahaa – sanon että ei ole ku 20é, johon tyyppi huutaa että missä loput rahat. Sanon “poliisille” että me käytetään kortteja. Tyyppi huutaa ja meluaa ja tässä vaiheessa aloimme vaimoni kanssa toden teolla suuttua pirulaiselle. Tämä johtaa siihen että herra valepoliisi häipyy paikalta nopeasti ja katoaa autoineen liikenteen vilinää. Saatanan apina luuli voivansa säikyttää meidät tuolla, vähältä piti että en noussut autosta ja vetänyt herraa turpaa oikein tosissaan. Olihan se selvästi minua lyhyempi ja vähän lihavakin.

Tuo olikin ainoa negatiivinen kokemus koko matkalla, ja nyt sekin on jo kasvanut hienoksi tarinaksi joten tulipahan jotain väriä tarinaan. Viimein taaaaas illalla päsemme perille tämän päivän kohdekaupunkimme Jaeniin. Siellä löytyy kurja hostelli jossa vietämme seuraavan yön. Äkkiä unille ja äkkiä hereille ja äkkiä pois!

Viimeiset 250km ennen lopullista kohdettamme, kaunis ilma ja odotukset korkealla. Jumalauta siinä se nyt viimein avautuu se pirun Fuengirola. Välimeri näyttäytyy kauniina ja ensimmäisenä suuntaamme kiinteistönvälittäjälle. Siellä aloitetaan vääntö että mitä me halutaan ja kuinka se nyt on vaikeaa ku on koiriaki blaa blaa. Löytyyhän sieltä yksi huoneisto jota painuimme heti katsomaan. Väsyneenä huoneisto näytti olevan ihan ok, mutta yön yli nukuttuamme totesimme että ei saatana me tultu tänne mihinkään sardiinipurkkin asumaan. Jätimme lapset hostelliin mistä olimme vuokranneet huoneiston kahdeksi vuorokaudeksi ja vaimon kanssa lähdimme kiertelemään seutua. Viimein noustessamme kohti Mijasta näimme tien vieressä kiinteistönvälittäjän toimiston kurvasimme pihaan ja pian se löytyi – täydellisen kaunis vuoren rinteellä sijaitseva entinen hevostalli joka oli muutettu taloksi. Paikka huusi meidän nimiämme! Ja sen me saimme, siinä sitä nyt asutaan ja enempi vähempi päivittäin luiruillaan kaupunkiin töihin tai ostoksille. Vois mennä paskemminki.

Jatkellaan tästä sitte toisena päivänä.

GRRRR… Mihinkä helvettiin ne kuvat katos? Voi näitä nykyajan vehkeitä.